KU1-kurssilaiset vierailivat Raahen taiteiden yössä, kuvataiteilija Raimo Törhösen näyttelyavajaisissa. Oulussa asuva ja Pikisaaressa työskentelevä Raimo Törhönen (s. 1960) toi nähtäville Raaheen upeita koira-aiheisia maalauksia. Näyttelyavajaisissa esiintyi Raahen nuorisokuoro ja mukana oli myös karvainen joukko kaverikoiria.
Lähetimme taiteilijalle kuvistunnilla kerättyjä kysymyksiä. Kiitokset vastauksista!
Mitä välineitä käytät teoksissasi? Miten maalaus syntyy?
Maalaan enimmäkseen öljyvärein. Akryylejä käytän sävypohjan tekoon ja alusmaalaukseen, mutta öljy on minun ”lajini”. Pohjat rakennan yleensä kertopuusta ja puuvillakankaasta.
Maalaus saa alkunsa kuvallisesta ideasta, esimerkiksi näiden koirajuttujen taustalla on aina joku koira tai koirasta ottamani valokuva, joka jostain syystä herättää mielenkiintoni. Haen kuvia tai aiheita, jotka tuntuvat puhuttelevan minua, jotka ilmaisevat jotain, mihin sanat eivät yllä.
Tämän jälkeen alkaa kypsyttely, pyörittelen aihetta piirroksin ja tietokonesommitelmin, mietiskelen sommittelua ja värimaailmaa. Pohdiskelu on suurelta osin tiedostamatonta, joskus asiat selkityvät ikään kuin sattumalta tai ratkaisevat itse itsensä.
Työ alkaa pohjan teolla: koko ja muoto määräytyvät aiheen ja hakemani vaikutelman mukaan. Itse maalaus tapahtuu joskus nopeasti, työ on ikään kuin valmis päässäni. Joskus taas mennään vaikeamman kautta, asioita pitää kypsytellä, hakea, käydä masennuksen ja epätoivon kautta. Joskus työ ei vain etene, joko jää jumiin tai idea ei vain toimi.
Kuinka kauan suuren Manu -öljyvärityön tekeminen kesti?
Manu oli toinen kahdesta maalauksesta, jotka tein erityisesti Lumipalloefekti-näyttelyyn Aineen Taidemuseossa 2016. Halusin toteuttaa koira-aiheen ylisuuressa koossa. Toinen maalaus oli ”Into the black”, kooltaan 160 x 320 cm. Nämä työt valmistuivat yllättävän ripeästi, varsinkin kokoonsa nähden, parin kuukauden sisään, muiden töiden ohella. Yhteen työhön käytettyä aikaa on vaikea arvioida, koska yleensä on useampi homma samanaikaisesti käynnissä.
Maalaatko silloin kun tekee mieli vai teetkö säännöllisesti teoksia valmiiksi? Onko maalaaminen mukavaa vai onko se joskus väkinäistä/pakollista? Mistä se johtuu?
Maalaan lähes koko ajan, poikkeuksena kaudet, jolloin keskityn esineveistoksiin. Teen paljon sarjallisia töitä, keskityn samaan aiheeseen, kuten nyt koiriin. Useimmiten työllä on jokin aikataulu: tuleva näyttely, tilaustyö tms. Deadline on hyvä kannustin ja inspiraatio.Jos tätä ei ole, eikä mielessä ole erityistä projektia, maalaan ”huvikseni”, omakuvia, asetelmia , erilaisia kokeiluja, vanhojen töiden uudelleen muokkausta…
Maalaaminen on usein vuoristorataa: saan huimia ahaa-elämyksiä, nautin työstä, löydän uusia asioita. Parhaita hetkiä ovat ne, kun työ loksahtaa kohdalleen, herää henkiin.
Toinen puoli on se, kun työ ei suju, näkemys on hukassa. Kaikkein pahimmat hetket ovat helvettiä, tuntuu etten osaa mitään, en osaa maalata, en ymmärrä omia ideoitani, työlläni ei ole arvoa. Näitä epätoivon hetkiä tulee aina uudestaan, ja aina niistä pääsee yli. Tekemällä töitä, silloinkin kun se ei ”suju”.
Teetkö maalaamisen ohella muita töitä? Ja saako maalaamisesta muuten palkkaa kuin myymällä teoksia galleriassa?
Viimeiset viitisen vuotta olen olen tehnyt pelkästään taidetta. Sitä ennen osa-aikaisesti opetustöitä taideopettajana. Olen aiemmin tehnyt taiteen ohella töitä lastenkodeissa, siivoojana, puhelinmyyjänä (syvältä), lehdenjakajana.
Tällä hetkellä saan tuloni tilaustöistä, maalaan paljon muotokuvia ja olen myös saanut pari seinämaalaustilausta. Olen myös saanut pari apurahaa, mutta harvoin.
Kuvataiteilijan ammatti ei ole taloudellisesti vakaa tai kannattava, useimmat taiteilijat tekevät muita töitä mahdollistaakseen taiteen tekemisen.
Taiteen myynnillä ei monikaan tule toimeen, gallerianäyttelystä on enimmäkseen kuluja. Minun kohdallani myynti on muutoinkin satunnaista, joten sen varaan en juuri laske.
Miksi tauluissasi on aina vain yksi koira ja yhtä väriä taustalla? Eikö ole tylsää maalata niin yksinkertaisia töitä?
Minä uskon periaatteeseen ”less is more”, eli vähemmän on enemmän. Pyrin karsimaan töistäni kaiken, joka ei mielestäni palvele perusidean ilmaisua. Usein töissäni on kyse jollain tavoin olemassaolosta, sen hauraudesta ja ahdistuksesta. Poistamalla ympäristön keskitän huomion pelkästään aiheeseen, sen läsnäoloon.
Toinen syy on maalauksellinen, pyrin yhdistämään realistisen, plastisen (kysy opelta) muodon kaksiulotteiseen väripintaan, saamaan niiden välille tasapainon ja jännitteen. Kaksi erilaista tilatapahtumaa samanaikaisesti.
Yksinkertaisuus ei ole minulle tylsää, kyse on eräänlaisesta syväkehityksestä. En hae uusia muotoja, uusia asioita, vaan eri variaatioita kahden-kolmen elementin suhteesta. En pidä väripintoja niinkään taustana, vaan teoksen toisena pääelementtinä.
Tai ehkä olen vain tylsä ihminen.
Mistä sinulla on lähtenyt nuorena kiinnostus taiteeseen?
Kuvat ja niiden tekeminen ovat olleet merkityksellisiä minulle jo lapsena, ja olin jollain tavoin tietoinen lahjoistani. En kuitenkaan ajatellut taidetta ammattina koulusta päästyäni. Tein töitä lastenkodeissa ja opiskelin Tampereen yliopistossa nuoristyötä ja kasvatusoppia.
Vasta kolmenkymmenen rajapyykin lähetyessä havahduin tosissani miettimään mitä elämälläni teen. Elämänkriisiin ja ankaran pohdinnan jälkeen vastaus oli lopulta helppo. Pyrin taidekouluun ja päätin tulla maalariksi.
Saatko inspiraatiota muiden taiteilijoiden teoksista?
Usein ja koko ajan. Olen löytänyt oman taiteilijanlaatuni, minun ”juttuni”, joka liittyy juuri edellä mainittuihin pelkistämiseen, elementtien karsimiseen, jonkinlaisen keskittyneen läsnäolon hakemiseen. Uskon myös vakaasti maalaukseen taitona, arvostan maalariutta. Näitä asioita olen löytänyt, aluksi tiedostamatta, monien taiteilijoiden töistä. Koen itseni osaksi jonkinlaista jatkumoa, joka eri muodoissa kulkee osana taidehistoriaa. Sellaiset maalarit kuin Velasques, Rembrandt, van Gogh, Manet, Malevits, Freud (mm) ovat minulle läheisiä. Erityisesti Giorgio Morandi on tärkeä. Hän ilmaisi muutamaa purkkia maalaamalla enemmän elämän olemuksesta kuin monet monumentaalimaalarit.
Tämä ei suinkaan tarkoita, etten arvostaisi tai rakastaisi toisenlaistakin tekemistä, erilaisia tyylejä. Tämä on minun tapani, minun tieni. Jokaisen on löydettävä omansa.
Mikä on vaikeinta taiteilijan ammatissa?
Epäilys.
Jätä kommentti
Comments feed for this article